
No nyt se on sitten tehty. Juoksin nimittäin viime lauantaina ensimmäisen maratonini. Koko homma ei mennyt ihan putkeen, sillä harjoittelu on jäänyt häpeällisen vähille. Talven mittaan olen käynyt noin kerran viikossa juoksemassa ja vain muutaman kerran sellaisella kunnon pitkällä, yli kahden tunnin lenkillä. Lisäksi sairastuin tietenkin flunssaan viikkoa ennen kilpailua. Vielä muutama päivä ennen juoksua makasin sängyn pohjalla kuumeessa. Ei ihan paras kunto lähteä juoksemaan 42 kilometrin rääkkiä.
Noista edellä mainituista hidasteista huolimatta päätin lähteä kuitenkin mukaan maratonristeilylle Tukholmaan. En ottanut peruutusturvaa, eikä minulla ole matkavakuutusta, joten kallis reissu olisi mennyt muuten ihan hukkaan. Vielä laivalla mietin, että lähden mukaan juoksuun, mutta en välttämättä juokse koko matkaa. Halusin vaan fiilistelemään tunnelmaa, kun kerran olin siitä maksanut. Nuhan ja yskän takia en kuvitellut pääseväni ikinä maaliin asti. Toisin kävi.
Tunnelma paikan päällä vie kyllä helposti mukanaan. Ihmisiä oli ihan mielettömästi, kaikkialla soi musa ja porukka oli selkeästi innoissaan. Vielä lähtöpaikalla tanssahtelin iloisesti ja ihmettelin ihmismassaa. Mietin, että nouseeko taas kuume, kun tunsin oloni niin oudoksi, mutta kyse olikin vain perhosista vatsassa. Sitten olikin startin aika.
Ensimmäiset pari kilometriä vilahtivat ohi hetkessä, sillä otimme kaverini kanssa hurjan alkuspurtin. Kyse ei ollut suunnitellusta jutusta, vaan jäniksemme pääsi startin tohinassa karkuun ja halusimme saada hänet kiinni. Kun lopulta saavutimme jäniksen, hidastimme hitusen vauhtia, mutta minun osaltani se ei paljon auttanut. Ensimmäinen puolikas meni henkeä haukkoessa ja melko tuskaisissa fiiliksissä. Yritin pysyä nopeamman kaverini kannoilla, mikä ei siis ole koskaan hyvä idea. En ehtinyt edes nähdä ohitse vilahtavia maisemia, kun pyrin vain saamaan happea keuhkoihin ja laittamaan kankeata jalkaa toisen eteen.
Puolivälissä päätimme lopulta erota. Kaverillani oli hyvä meno päällä, joten hän halusi pitää napakkaa vauhtia yllä. Minulla taas alkoi olla hengitysvaikeuksia, joten vauhtia oli pakko hidastaa. Kävelin kaikessa rauhassa seuraavan huollon läpi ja tankkasin kunnolla. Sen jälkeen lähdin hölkkäämään omaa tahtiani halki vihreän Djurgårdenin. Tässä vaiheessa alkoi myös sataa, mikä oli aluksi ihan hauskaa ja viilentävää. Kymmenen kilsaa myöhemmin sade vain paheni ja minun puolestani se olisi saanut jo loppua, viilensi tai ei.
Loppumatkan nautiskelin musiikistani, ihastelin maisemia ja hölkkäsin hyvin rauhalliseen tahtiin. Kävelin suosiolla huollot ja myös tiukemmat ylämäet, sillä en halunnut enää joutua haukkomaan henkeäni. Maali oli koko ajan lähempänä ja missään vaiheessa en enää edes harkinnut keskeyttämistä. Viimeiset kilometrit olivat kaikkein hitaimmat ja kivuliaimmat, mutta nautin niistä kyllä täysillä. Stadionilla en voinut olla hymyilemättä ja maalissa odottikin kaverini avaruuspeiton kanssa. Lopullinen aikani oli 5:21, mutta tunsin oloni ihan maailmanmestariksi mitali kaulassa!




















