Kuten alkuvuodesta lupasin, kävin taas reilu viikko sitten juoksemassa puolimaratonin. Aika oli ihan ok (2:24), ei todellakaan hyvä, mutta ei nyt ihan huonoin mahdollinenkaan. Pettymyksestä voin syyttää vain itseäni: en treenannut kevään aikana kuin muutaman kerran. Kuka tahansa täysijärkinen tietää, ettei tuommoista matkaa nopeasti mennä pelkällä sisulla.

Juoksu lähti heti alussa liikkeelle hieman tukkoisesti. Se tosin on ihan normaalia, sillä edellisenä päivänä pitää tankata hiilareita reilumman puoleisesti. Pääsin kunnolla vauhtiin vasta, kun saavutimme keskuspuiston, eli noin kahdeksan kilsan kohdalla. Sitä iloa ei tosin kestänyt kauan, sillä hieman puolimatkan jälkeen sain inhottavia vatsakramppeja. Ehdin jo miettiä, että tähänkö se matka loppui?

Onneksi krampit helpottivat muutaman kilsan jälkeen. Viime vuonna olin 15km kohdalla elämäni kunnossa ja aloin innoissani kiristämään tahtia. Tällä kertaa oli toinen ääni kellossa. Hyvä, että sain pidettyä edes kohtuullista juoksuvauhtia päällä. Jostain ihmeestä löysin kuitenkin vielä puhtia loppukiriin ja juoksin viimeiset kilometrit vauhdilla maaliin. Tunnelma olympistadionilla on kyllä ihan paras.

Sen ainakin tästä opin, että joidenkin asioiden pitää muuttua. Aion nimittäin vuoden päästä toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja juosta maratonin. Osallistun kahden kaverini kanssa Tukholman maratonille. He ovat kummatkin juosseet matkan aiemmin, joten olen porukan ainoa ensikertalainen. Tällä juoksukunnolla on maratonille turha suunnata, kun puolikaskin vei puhdin moneksi päiväksi.

Aloitan nyt siis vuoden mittaisen maratontreenin. Apunani minulla on Kirsi Valastin Naisen juoksukirja (on muuten hyvä opus), omat kokemukset ja netin keskustelupalstat. Ei kuulosta komealta, mutta eiköhän näillä pärjää. Lupaan kirjoitella aina välillä treenin etenemisestä ja juoksufiiliksistä. Toivon mukaan vuoden päästä olen hurjassa timmissä ja valmiina koitokseen!

Uuden Vuoden lupaukseni on, että aion pitää itsestäni parempaa huolta. Tiedän tiedän, lupaan samaa joka vuosi ja välillä jopa joka maanantai. Nyt jotain on kuitenkin muuttunut. Läheinen ystäväni sairastui hiljattain vakavasti ja opettelee parhaillaan kävelemään uudestaan. Kun katselen vierestä ystäväni päättäväisyyttä todella vaikeassa tilanteessa (Go Katja!), alan väkisinkin miettimään omaa suhdetta vartalooni. Kroppaa on helppo parjata: se on väärän mallinen, liian muhkurainen, turhan löysä ja muutenkin epämiellyttävä. Joskus haukkumista tulee tehtyä ääneen, mutta suurimman osan aikaa oman pään sisällä. Toivotulla tavalla toimiessaan vartalo on kuitenkin aika ihmeellinen vehje. Miksi sen tajuaa vasta, kun kaverin versio ei enää pelitä?

Tästä lähtien en saa puhua pahaa vartalostani. En pääni sisällä, enkä ääneen. Aion myös helliä sitä enemmän. En sipseillä, karkeilla ja telkun edessä makaamisella, vaan terveellisellä ruualla, hemmottelevilla vartalohoidoilla ja treenillä. Juoksin viime keväänä Helsinki City Runin ja kokemus oli todella upea. Aion tehdä saman tänä keväänä, mutta kevyemmällä askeleella. Päätin myös hankkiutua Joulun mässäilyn aiheuttamasta turvotuksesta eroon kolmen viikon detoxin avulla. Olen aiemmin kokeillut Dr Alejando Jungerin Clean Programia, joka tuntui toimivan. Siinä ruokavaliosta karsitaan kaikki vatsan toiminnalle haitallinen, kuten valkoinen vehnäjauho ja riisi, sokeri, punainen liha, lisäaineet ja torjunta-aineet. Vihreät mehut ja smoothiet vaan kehiin.

Suurimman muutoksen pitää kuitenkin tapahtua siellä oman pään sisällä. Aion sanoa tai ajatella jotain kaunista vartalostani joka ikinen päivä. Kokeile sinäkin!